Lauantaina oli ehkä yksi hienoimmista myrskyistä ikinä. Kaikkihan alkoi siitä, kun päätin pitää pienet huonepippalot (koska edelliset osoittautuivat vähintäänkin menestykkäisiksi Fucking Elephants -teemabileiksi), ja kutsuin ihmisiä tulemaan joskus seitsemän kahdeksan maissa. Lopulta sitten onnistuin nukahtamaan ennen kuin kukaan tuli, ja heräsin siihen kun yhdeksän aikaan venäläispoika André soitteli ovikelloa ja astui punaisesta ovesta sisään. Ikkunasta huoneeseen valuva ilma tuntui hieman sähköiseltä, ja vastaherännyt oloni oli vähintäänkin outo. Andrén kanssa ihmettelimme, missä kaikki oikein ovat (yleensä nämä ihmiset tulevat suunnilleen siihen aikaan kun on sanottu), ja mietimme kaikkia vainoharhaisia skenaarioita heidän poissaolonsa syyksi, kunnes huomasimme horisontissa liikettä ja välähtelyä: lähestyvä myrsky! Siellä jossakin kaukana taivas välähteli silloin tällöin, ja me korkkasimme viinipullon ja istuskelimme ikkunalaudalla. Sitä mukaa kun ihmisiä alkoi saapua, myrsky alkoi lähestyä. Välähdykset tihenivät ja tuntuivat tulevan hieman lähempää ja olivat näyttävämpiä, me roikuimme ikkunalla, ihastelimme luonnon valoshowta ja haistelimme sähköistä ja painostavaa ilmaa viiniä siemaillen. Jossakin vaiheessa soitin lopuille ja kysyin, missä nämä oikein hengaavat: tyypit olivat lähteneet pubiin katselemaan livemusiikkia tms. Eipä siinä, mutta kehoitin ihmisiä tulemaan nopeasti, jos aikovat ehtiä myrskyn tieltä, koska se olisi kohta niskassaan. Vastaus oli, että mikä myrsky missä, koska alhaalla maanpinnalla myrskystä ei ollut vielä tietoakaan. Olisi varmaan kannattanut uskoa allekirjoittanutta, sillä myöhemmin kyseiset ihmiset toivat mukanaan tulvivan lattian ja paljon sateelta haisevia vaatteita.
*
Kuitenkin. Ennen pitkää myrsky ei ollut enää pelkkiä satunnaisia valonvälähdyksiä horisontissa, vaan se oli huomattavasti lähempänä, ja koko taivas muuttui valkoiseksi ja jatkuvat salamat täyttivät taivaan. Jopa horisontaalisia salamoita välähteli taivaan poikki, ja me roikuimme ikkunalla ja henkäilimme ihastuksesta. Silti: ei jyrinää, ei sadetta. Jotakin vaimeaa kuminaa alkoi kuulua, mutta ei kovin mainittavaa.
*
Kunnes yhtäkkiä, out of the blue niin sanotusti, alkoi sataa aivan järkyttävän kovaa, jyrähdys hajotti hiljaisuuden, ja repäisin ikkunan kiinni ja tietokoneesta johdot irti. Kaikki tässä maassa tuntuu tapahtuvan yhtäkkiä ja varoittamatta, ei mistään ’hiljaa hyvä tulee’ -meiningistä tietoakaan. Koko taivas välähteli, sade piiskasi ikkunaan niin ettei läpi meinannut nähdä, ja me sammutimme valot ja heittelimme ilmaan erilaisia woooowww-äänteitä. Tätä kesti aika kauan, istuin ikkunalaudalla ihan liekeissä Andrén kanssa, ranskalaispoika Martin kaivoi kitaran esiin ja alkoi soittaa, ja jossain vaiheessa ovikello soi ja sisään (melko kirjaimellisesti) valui liuta märkiä ihmisiä, joille tarjosin vilttejäni ja huppareitani. Hieno yö.
Muutaman videon kyseisestä myrskystä voi katsoa täältä, täältä ja täältä. Näemmä näkyvät aika huonolaatuisina dropboxin kautta, mutta en valitettavasti voi asialle mitään, joten koettakaa elää.
*
Tänään vietettiin laiskaa sunnuntaita ja siirtyiltiin vain kahvilasta toiseen istuskelemaan. Ensin aamiaista ja muffinssia yhdessä kahvilassa, sitten kaakaota toisessa, ja lopuksi jotkut lähtivät vielä kirkkopubiin istuskelemaan, kun itse lähdin kotiin idlailemaan. Kahvihetkeämme väritti ulos ilmestynyt kulkue, jossa katolilaiset papit ynnä muut näyttävästi pukeutuneet ihmisyksilöt kantoivat kultaista kirstua ja soittivat musiikkia. Ilmeisesti kyseessä on joku arkku, jossa säilytetään kolmea luuta tyypiltä, joka perusti ensimmäisen katolisen kirkon Alankomaihin, ja tarkoituksena oli siirtää tämä arkku kirkosta toiseen. Jännä kohta tarinassa on se, että kukaan ei varmuudella tiedä, ovatko luut oikeasti arkussa, sillä kellään ei ole lupa avata tätä arkkua.
Pienen keksin identiteettikriisi: olenko minä minä?
Vielä yksi asia tänään: diminutiivit. Hollannin kielessä tykätään ihan hirveästi sanojen pienennysmuodoista, ja niitä viljellään vähän kaikessa. Keksi, kirja ja kuppi eivät suinkaan ole koek, boek ja kop, vaan koekje, boekje ja kopje. Ilmeisesti mitä rakkaammasta asiasta on kyse, sitä useammin siitä puhutaan diminutiivissa: esimerkiksi poikaystävät ja tyttöystävät ovat usein pieniä poikaystäviä ja tyttöystäviä (vriendje ja vriendinnetje). Hollantilaiset juovat pienestä kupposesta, syövät pieniä keksosia(?) ja leivonnaisia(?!), lukevat pieniä kirjasia, seurustelevat pienten tyttö- ja poikaystäväisten kanssa ja tekevät kaiken pienesti. Miksiköhän näin? Löytäisinköhän vuoden aikana vastauksen diminutiivien arvoitukseen…
Irvikissa ihmemaassa 