Olen miettinyt tässä viime aikoina ihmisten Facebook-statuksia, linkkejä ja kaiken maailman blogikirjoituksia seuratessa sitä, miten ’poliittinen suuntautuminen’ on ehkä kuitenkin jonkinlainen tabu ihmisten keskuudessa… tai jos ei nyt suoranainen tabu, niin ainakin tehokas keino leimautua. Jos ilmoittaa avoimesti kannattavansa jotakin, niin heti on suuri joukko ihmisiä kategorisoimassa ties mihin ihmisryhmiin ja samastamassa kaiken maailman viiteryhmiin, joihin ei itse välttämättä koe kuuluvansa. Onko nyt sitten ihme, jos moni ei halua avoimesti huutaa mielipiteitään julki, kun niiden mukaan määritellään sitten kaiken maailman ituhipiksi, juntiksi, porvariksi tms., ja esitetään näille ihmisille jonkinlaiset näkemyskimput, joihin kaikkiin sitten täytyisi yhtyä, jos on joku tietty mielipide. Samoin tiettyjä määriteltyjä Suuria Saatanoita kuuluu tietysti kategorisesti vastustaa, ja vastaväitteet tulee tyrmätä laittamalla kädet korville ja huutamalla ”Älälälälälälälälä en kuule!”. Yritäpä tunnustautua esim. ydinvoimaa puolustavaksi vasemmistolaiseksi tai yritysten vallan kaventamista ajavaksi oikeistolaiseksi, niin muut suhtautuvat kuin olkapäille olisi kasvanut toinen pää.
Mutta hei, eihän me olla mitään näkemyskimppuja, vaan ihmisiä, joilla on eri mielipiteitä eri asioista, ja erilaisia poliittisia mielipiteitä eri asioista, eikä se, että on jostain jotakin mieltä, tarkoita sitä että tarvitsisi olla jostain muusta asiasta jotakin toista mieltä vain sen takia, että oli siitä ensimmäisestä asiasta jotakin tiettyä mieltä. Itse koen itseni suhteellisen vasemmistolaiseksi poliittiselta ajatusmaailmaltani, mutta en aina silti samastu siihen viiteryhmään, joka esittää itsensä ”vasemmistolaisena”. Varsinkin, kun kyseinen ryhmä helposti sulkee piiristään, jos onkin eri mieltä (joskus pelkkä kyseenalaistaminen riittää) jostakin tämän viiteryhmän poliittisen identiteetin ’fundamentaaliksi’ koetusta asiasta.
Että yritä tässä nyt sitten samastua johonkin, kun muotit tehdään niin ahtaiksi, ettei niihin ihminen mahdu.
Vähän samanlaista ajattelua on huomattavissa Pekka Haaviston ympärillä. Oma kenttä välistä haukkuu häntä ”nuoleskelusta” ja omien kannattajien ”hylkäämisestä”, kun toinen ei otakaan sitä oletettua jyrkkää minä-ja-minun-agendani -positiota, ja julista suureen ääneen miten kaikki muut ovat väärässä ja hän oikeassa kaikesta ja että mitä tässä erilaisten näkemysten omaavien kanssa keskustelemaan, kun minä tiedän jo mitä Suomi kaipaa. Katselin huvikseni noita vaaliväittelyitä ennen vaaleja, ja joidenkin ehdokkaiden puheenvuoroista tuli kyllä ihan hiekkalaatikkoajat mieleen… minusta olisi ainakin hienoa, jos meillä olisi presidenttinä rauhanomainen ja diplomaattinen, ulkopoliittisesti kokenut, ihmisoikeuksia tärkeänä pitävä henkilö, joka arvostaa keskustelun ja asiallisten argumenttien voimaa, mitä erilaisten näkemysten yhteen sovittelemiseen tulee.
Ja ainakin minulle politiikka ja äänestäminen on joka tapauksessa vähiten huonon vaihtoehdon valitsemista. Kukapa poliitikko nyt juuri minulle täydellinen olisi, ei kukaan.
Että hyvä Haavisto! Kovasti tykkäisin, jos presidenttinä näkisin.
Pakko sanoa kyseisestä herrasta vielä sen verran, että on kyllä jännä millaisen boostin sosiaalinen media on hänelle antanut. Silloin kun Haavisto asettautui ehdolle (mikä tapahtui aika ajoissa jo, en nyt muista tarkalleen milloin), niin aika monelle hän oli ”joku nevahööd”. Sitten alkoi pompsahdella kaiken maailman Pekka Haavisto factseja ja kannattajien itse tekemiä sivustoja ja paljon Pekkaa ylistäviä blogikirjoituksia, jotka levisivät sosiaalisessa mediassa… ja nyt Haavisto on jo suoranainen ilmiö. Että näin tämä nykymaailma.
P.S. Ensimmäiset presidentivaalit, joissa minulla on äänioikeus; onpa mukavan nuori olo. Muistan kun Ahtisaarta aikanaan valittiin, ja laskeskelin, että koska saan äänestää pressanvaaleissa. Totesin, että vaalit ovat sinä vuonna kun täytän 18… tammikuussa, kuukausia ennen syntymäpäivääni. Ja sitten olin että le fu-
:)
Irvikissa ihmemaassa 
