Kirjoitan myöhemmin vielä jonkun The Ultimate Viimeisen Merkinnän, jossa vingun Suomen ankeutta ja post-erasmus depressiotani, sekä ylistän Erasmus-vuoteni hienoutta (tai jotain), mutta sitä ennen laitanpa tähän listan hakusanoista, joilla blogiini on päädytty, koska se on aika hazzun hauzka:
*
Suosikkejani ovat mm. mymmelin talo, kitara ja seksi, aseman kello (mistä ihmeestä?), mynni sana, super iso iso taulu, ’joo oh bileet jatkuneet jo yli vuoden eikä mitään oo tapahtunut..’, ja kaikki nuo hassunhauskat rivot vaginajutut.
Miten saattoikin iltavalo olla noin kaunis ja pehmeän oranssi. Aurinko laskee täällä nopeammin kuin Suomessa, mutta aika kauan saan nauttia auringonlaskun värjäämästä huoneesta ja ikkunasta sisään puhaltavasta loppukeväisestä tuulesta. Viime päivinä on ollut paljon kylmää tuulta (joka on melkein saanut minut aavistuksen verran kyseenalaistamaan rakkauttani tuuleen; mutta vain melkein), joten tämänpäiväinen lämmin ja aurinkoinen päivä tuli mukavana vaihteluna. Lähinnä hengailin taloni vieressä olevassa semi-puistossa Ben&Jerry’sin ja kolmejalkaisen koiran kanssa, joka tuli moikkaamaan.
(Ah! Näin salaman ja kuulin jyrinää! Myrsky, tule tänne tule tule Annikan luokse sanomaan hei <3)
Mietinpä tuossa ikkunalaudalla istuessani tuota Pieter Baan Centrumia, joka on suoraan ikkunani alla: kyseinen paikka on mielenterveysinstituutio, jossa tehdään mielentilatutkimuksia rikollisille, ja sen sellaista. Minulla on tässä jaksossa kurssi Criminal Law and Forensic Mental Health (räätälöity psykan- ja lakiopiskelijoille), josta teemme kaksi ekskursiota erinäisiin laitoksiin, ensimmäisen tuonne Pieter Baan Centrumiin ensi keskiviikkona. Odotanko edes vähän innolla. Muutenkin tuo kurssi vaikutta mielenkiintoiselta, vaikka siihen onkin perkeleellisesti luettavaa ja pari tehtävää ja sen sellaista, mutta siis joo. Lueskentelin tuossa juuri artikkeleita kulttuurin vaikutuksesta mielenterveyshäiriöiden diagnosointiin, ns. kunniakulttuurin vaikutuksesta asenteisiin perheväkivaltaa kohtaan ja siitä, onko filosofinen debatti vapaan tahdon olemassaolosta relevantti lain ja vastuullisuuden arvioinnin suhteen (kirjoittajien mielestä ei ollut). Luennoitsijana kurssilla meillä on mm. yksi Pieter Baan Centrumin työntekijöistä, joka ehti jo kertoa pari tarinaa siitä, millaista possea sille on tullut eteen arvioitavaksi (mm. eräs hurmaava setämies, joka nahkoi äitinsä ja teki tämän nahasta takin itselleen [”And that’s how I skinned your mother”]).
Anyhow, (ja muut jokapäiväisestä englannin puhumisesta kielenkäyttööni tarttuneet sanat,) viime viikolla sain neljännen suomivieraani Eveliinan jättämään vapaaehtoistyönsä Italianmaalla hetkeksi ja tekemään ensivierailunsa Alankomaitten maalle.
(Hmm, onkohan kaikilla noilla ulkona ajavilla paloautoilla jotain tekemistä tuon myrskyn kanssa?)
Hengattiin enimmäkseen Utrechtissa ja nautittiin jälleennäkemisen riemusta, viinistä, hollantiystävistäni ja kuulumisten vaihdosta, ja kulutettiin eräskin yö Parnassoksen (paikka jossa asuin kielikurssin aikana) ikkunalaudalla italiaanoystäväni Matteon kanssa. Käytiin myös IBB-hollantikotibileissä (mainitsinkin jo, että niissä käyminen on mainittu 100 things to do in Utrecht -listalla), jotka olivat superdupertäynnä porukkaa, mutta onneksi kämpän käytävillä ja parvekkeella oli sentään pari ihmisenmentävää koloa. Muistoksi bileistä jäi rikkinäinen vesipyssy minulle ja Romanian lippu Evelle.
Lisäksi tuli vihdoin käytyä Amsterdamissa talossa, jossa Anne Frank piilotteli perheineen yli kaksi vuotta. Jotenkin niin jäätävää; huoneen seinällä oli vielä Annen omin käsin laittamat kortit ja julisteet, ja seinässä viivat, joilla Frankin perhe mittasi tyttäriensä pituuskasvua. Totesin, että nyt kun olen käynyt Auschwitzissa ja Anne Frankin piilopaikassa, niin pakkohan minun on vihdoin ottaa asiakseni lukea Anne Frankin päiväkirjat.
Joka tapauksessa, ihqui terqqui Evelle, jonka tiedän tämän lukevan, ja seuraavan kerran näemmekin sitten Italiassa, kunhan ehdin sinne käymään, Nutella-jätskiä maistamaan.
Evelyn
Ihana Utrecht.
Kyllä.
Kampus aka De Uithof, Eveliina ja Anttiville-lammas.
De Uithof.
^_^
(Aaa, kauniit salamat ja ihana jyrinä ulkona <3)
Viime päivinä olen nauttinut taas vaihteeksi mukavista keikoista, koska Neudella (paikallinen toriaukio tai sen sellainen) on nyt viikon ajan joka ilta ilmaiskonsertteja, ja toisaalta käytiin Andren ja poikaystävänsä kanssa Amsterdamissa random festareilla kuuntelemassa vähän (lähinnä elektronista) musiikkia. Olen aika kokematon kyseisen genren suhteen, mutta mielelläni otan vaikutteita ja ehdotuksia vastaan ja laajennan repertoaariani musiikkimakuni suhteen. Olen tässä vuoden aikana tutustunut yllättävän moneen elektronisen musiikin ystävään, ja toisaalta se tuntuu olevan aika suosittu genre täällä Alankomaitten mailla, tai sitten olen vain jotenkin valikoituneesti ottanut ärsykkeitä sen suhteen.
Tämmöstä Amsterdamissa, hyviä olivat livenä:
Vielä n. puolitoista kuukautta Alankomaitten Erasmus-ihmemaassa, jossa kaikki on kaunista eikä mikään tee kipeää. Suomi-ihmiset, lakatkaa muistuttamasta minua siitä, että todellisuuden raadollisuuteen palaaminen lähestyy: kieltäydyn ajattelemasta sitä ennen kuin on ihan ihan pakko.
Olen tässä nyt vaihtovuotenani vedellyt elämääni sellaistakin vauhtia, että melkein alkaa ihminen vähän kaipailla rauhallisempia aktiviteetteja näille viikoille. Tai ehkä se johtuu vain siitä, että tällä hetkellä vietän suurimman osan ajastani vajaa pari kuukautta sitten tutustumieni Parnassos-ihmisten (lähinnä italialaiskanadalaisromanialaissekoitus) kanssa semi-rauhallisesti (mitä se edes meinaa?) hengatessa, sen sijaan että hyppisin ympäriinsä aktiviteetista toiseen tai juoksisin paareissa tai kotibileissä. Sitäpaitsi Matteo osaa tehdä kahvia, josta jopa minä pidän, ja mutteripannu on muuten söpö sana.
Olen tässä aina välistä ajatellut, miten pitäisi pitää lukua kaikista niistä kommenteista, joita saan satunnaisilta ohikulkijoilta liittyen hiuksiini, koska niitä kommentteja on paljon. Olen pudonnut laskuista kauan sitten, mutta kevyesti menee yli kahdenkymmenen. Enimmäkseen positiivisia, vaikka joukkoon mahtuu muutama negahenkinenkin. Jotkut kommenteista ovat vain puhtaasti hölmöjä,niin kuin eräskin setämies tuli kysymään, että olenko värjännyt hiukseni (no en, kunhan vain synnyin siinä Tshernobylin ydinonnettomuuden jälkeen vihreine hiuksineni), ja toinenkin (myönnettäköön, että humalainen) setämies piti hyvin tärkeänä tulla seuralaiseni Matteon luokse osoittamaan minua ja sanomaan varmaan kaikilla osaamillaan kielillä että ”Tolla on vihreät hiukset”, johon Matteo ystävällisesti totesi huomanneensa asian.
Jostain syystä hollantilaisilla tuntuu olevan käsittämätön tarve sanoa ääneen kaikki mitä ajattelevat. Jossain Suomessa en todellakaan saisi tällaista määrää huomiota, vaikka olisi miten vihreät hiukset… mikä varmasti osittain johtuu siitä, että suomalaiset nyt eivät vain sano asioita ääneen, vaikka olisi positiivistakin (kunhan tuijottavat ja miettivät mielessään että toivottavasti toi ei nyt luule että katson sitä pahalla), mutta toisaalta myös siitä, että täällä oikeasti erotun vähän joukosta. Hollantilaisnaisten ulkoasussa on jotenkin hirveän vähän variaatiota; melkein kaikilla on naturellit (vaaleat) hiukset ja samanlainen naisellinen pukeutumistyyli. Väitän, että Suomen naisissa on enemmän erinäköistä possea, ja sitäpaitsi huomattava osa nuoresta naispopulaatiosta Suomessa värjää hiuksensa.
Long time no see. Long time no hear. Call me Helen Keller.
Eli siis joo. Pasila-vitsit sikseen (huomasin juuri, että teeveestä oli tullut englanninkielinen Pasila – voiko suomalaisesta yhteiskunnasta tehty satiiri muka upota ulkomaaneläviin?). Kuitenkin. En ole kirjoittanut niin pitkään aikaan, etten enää edes muista miten tämän blogin kanssa operoidaan. Aloitan siis eilisillasta, jolloin oli tarkoitus lähtä Kampusbaarin merirosvoiltamiin, mutta en sitten koskaan päässyt sinne asti, kun huomasin että naapurissa on kotibileet hollantilaiskaavalla, eli sisäänpääsy 5-7 euroa ja sillä hintaa saa juoda niin paljon kuin haluaa. Kuulemma usein jäävät jopa voitolle, vaikka tuollakin oli asunnon kaikki kolme kerrosta täynnä porukkaa (ja jääkaapit tyhjätty kaikesta muusta paitsi tälle ihmismassalle tarjottavasta alkoholista). Bileissä teemana oli Día de los Muertos (kuolleiden päivä, jota vietetään marraskuussa näyttävästi Meksikossa), ja nappasin jostain päähäni sombreron, joka nököttikin vielä aamulla huoneessani, kun heräsin. Lisäksi tapasin hollantilaispojan, joka muisti pitkän listan Pokemoneja (seinällä oli Pokemon-kortteja, mutta kyseisen herran ei tarvinnut niistä luntata). Hyvät pirskeet oli. IBB:n hollantibileisiin osallistuminen on kuitenkin listattu yhtenä kohtana 100 things to do in Utrecht -listassa (kohta 91). Listan asioista olen täyttänyt tähän mennessä näemmä vasta 28 kohtaa, että vielä on tehtävää Utrechtissa.
Viime viikolla toteutimme vihdoin pitkään suunnitellun matkamme Delftiin Saaran kanssa, ja söpö paikkahan se oli. Joimme teetä ja söimme keittoa ylisöpössä ruokapaikassa, jota piti vanha pariskunta, ja jossa kaikki oli pientä ja söpöä ja helluusta. Muutoin Delfitssä sitten myytiin sinivalkoista posliinia ja juustoa (no siis juustoahan myydään aina ja kaikkialla Alankomaissa), ja kirkontorni oli hieman vinossa. Ystävämme Erik (jota vähän niinquin menimme tapaamaan ja jonka luona majoituimme & hengailimme, kera parin muun ei-Utrechtissa asuvan kielikurssikaverin kanssa) kertoi, että kyseistä kirkkoa käytetään vain erityisiin tilaisuuksiin, ja että ennen kuin sen kelloa voidaan soittaa, lähialue evakuoidaan siltä varalta että kello putoaa alas. No, jälkimmäinen taitaa olla myytti, mutta silti aika huvittava kuriositeetti.
Delft
Edellisenä viikonloppuna päätin vaihteeksi osallistua ESN:n ekskursioon Groningeniin & Pohjois-Hollantiin. Nuo ESN:n aktiviteetit ovat vähän tuollaisia, joskus niissä on kivaa, mutta aina ei jaksa napata. Tällä kertaa olimme kuitenkin aika pienellä ryhmällä, joku 14 olentoa, ja Martin ja Christine olivat niiden joukossa, joten oli myös tuttuja mukana. Bussikeskustelujen päätteeksi Martin totesi, että minun pitäisi kirjoittaa sille essee satunnaisuudesta, kun olen kuulemma niin random. Totesin, että siinä tapauksessa sen täytyy kirjoittaa minulle vastaava outoudesta, koska Martin kuvailee usein ihmisiä sanomalla ”He’s/she’s strange” (mukaanlukien minua, vaikkei minulle ihan selvinnyt oman outouteni ydin). Itse kuvailisin Martinia symppikseyden inkarnaatioksi, enkä muuten ole mistään kohtaa yksin tämän mielipiteeni kanssa. Kaikki tuntuvat olevan yksimielisiä vähintään siitä, että pitävät Martinista.
Groningen oli ihan nätti, mutta ensivaikutelmaltaan ei niin kovin erikoinen. Groningenin kanaalit on täytetty maalla, mutta ilmeisesti suunnitelmissa on avata ne uudelleen. Kiivettiin Martini-tornin huipulle, käytiin museossa ja pörrättiin keskustassa katselemassa hoodeja. Majoituimme jossain Jumalan selän takana söpössä maalaistalossa, jossa oli muuten mukavaa, mutta huoneemme oli perkeleellisen kylmä. Nukuin makuupussissa ja käytin vielä peittona huppariani, takkiani, pyyhettäni, huiviani ja Martinin takkia, ja palelin silti vähän. Näin kuitenkin unta, että minulla oli lämmin, ehkä se auttoi vähän.
Ensimmäisenä iltana hengasimme majoituspaikassamme ja pelasimme ihmissusi-peliä (tästä jonkinlainen käsitys pelin hengestä), mikä oli varsin hauskaa. Sain ihmissuhden roolin, mikä teki pelistä vielä hauskempaa, varsinkin kun me ihmissuhdet voitimme, ja olimme vielä varsin hyviä. Onnistuin olemaan vähiten epäilty, ja selviämään pelin loppuun asti. Lopussa piti käyttää parhaat sykologinkikkansa, että sai toiseksi viimeisen kyläläisen äänestämään kaltaisensa pois, vaikka se ei ollut hänen kannaltaan mistään kohtaa järkevä päätös (onnistuin silti). Hieman psykologinen peli, ja siksi mielenkiintoinen. Seuraavana iltana pidimme Trailer trash -teemabileet, eli ihmiset pukeutuivat mauttomiin vaatteisiin ja wife beatereihin. Itse hankkiuduin siis raskaaksi ja hakatuksi, kunnes kyllästyin raskausmahaani (plo-huiviini) ja sidoin ”lapseni” Martinin kaulaan.
Sunnuntaina kävimme Hunebeddenissä katsomassa esihistoriallisia kivihautoja ja poikkesimme niihin liittyvässä, hieman kotikutoisen oloisessa museossa. Siitä jatkoimme Giethoorniin, ”Hollannin Venetsiaan”, jonka keskustaan ei pääse autolla, ainoastaan veneellä, kävellen tai pyörällä. Pieni, mutta erittäin söpö kylä, tyytyväinen olen että tuli käytyä.
Giethoorn
Giethoorn
Keskiviikkona vaihtonsa viime jouluun lopettanut saksalaistyttö Nadine tulee käymään joksikin aikaa, yay! Luvassa on siis vauhtia ja vaarallisia tilanteita, sekä Saaran läksiäispippalot, sillä hän aikoo jättää vaihtonsa tähän ja palata takaisin Suomenmaalle, mikä tulee aiheuttamaan ikävöinnin kaltaista tunnetta allekirjoittaneessa. Sitten on luvassa hollantilaisten kansallinen juhla, Queens night ja Queens day, jolloin juhlitaan kuningattaren synttäreitä. Teknisesti ottaen juhlat ovat edellisen kuningattaren synttärit, sillä nykyinen kuningatar on talvilapsi, eivätkä hollantilaiset halunneet vaihtaa mukavaa keväistä ajankohtaa toiseen. 29. tätä kuuta on Queens night, jolloin Utrechtissa järjestetään iso kirpputori, jonne ihmiset menevät; todennäköisesti humaltuvat ja heräävät aamulla jonkun haitarin tai vastaavan vierestä miettien, mitä tulikaan ostettua. 30.4. on Queens day, jolloin pukeudutaan oranssiin ja mennään ulos puistoihin ja paikkoihin hengaamaan, ja joka paikassa on tapahtumia. Vielä on vähän erimielisyyttä siitä, mikä kaupunki on paras kuningattarenpäivän viettämiselle, mutta veikkaan, että päädymme joko Utrechtiin tai Den Haagiin… saas nähdä.
Huomenna (tänään, koska kello on melkein puoli neljä jo) uuden jakson alku ja vaihteeksi opiskellakin pitäisi. Taitaa Kela joutua vähän itkemään opintopisteideni perään tämän vuoden jälkeen, mutta olen ollut edellisinä vuosina niin hyvä opiskelija, että enköhän selviä yhden Kansaneläkelaitoksen kanssa tappelusta.
P.S. Kampuksen lampaat ovat poikineet karitsoja. Awoww!
Superlaiska päivä, juuri ja juuri olen jaksanut nousta tuolilta tänään, ja toisaalta päiviä sitten pyykätyt vaatteet roikkuvat vielä vaaterekillä. Niiden päälle olenkin sitten heittänyt puolikäytettyjä vaatteita ja muuta sälää :) Mihin sellaiset vaatteet kuuluu säilöä, joita ei vielä halua pyykätä, mutta joita on kuitenkin käyttänyt, niin ettei halua laittaa kaappiinkaan?
Eilen tiistaina en kuitenkaan ollut yhtä epäsosiaalisen tylsä kuin tänään, vaan vietin yli puoli vuorokautta sosialisoituen kera hyvän ruoan ja ihanien nörtti-ihmisten, joilla on humaltuessaan taipumus alkaa siteerata erilaisia internet-meemejä. Haluaisin pitää sellaiset meemi-teemabileet joskus, ja pukeutua Nyan Catiksi (tai Forever Aloneksi tai joksikin). Ylipäätään jotkut naamiaiset, sillä asun ideoiminen on joskus ihan kivaa. Täällä ollessa resurssit nyt ovat hieman rajalliset, kun ei omista kuin rajallisen määrän sälää (ihan niin kuin sitä joskus omistaisi _rajattoman_ määrän sälää), mutta silti.
Suklaata, omnomnom.
Rappioprinsessabarbi saapui Utrechtiin. (Tiedoksi, että kuva on lavastettu ja oikeasti pöydällä on vain jauhoa)
Mutta maagiset hetket ovat parhaita, tai sellaiset pienet, tiedättekö. Kun jää tuijottamaan jotakin tiettyä kohtaa universumissa, esimerkiksi nyt vaikka ystävänsä tupakan hämärässä hehkuvaa tulipäätä, ja jää miettimään miten se tietty hetki suhteutuu kaikkeen. Elämäntarinaansa ja maailmanhistoriaan ja sen sellaiseen.
~
Onneksi Eve selvitti minulle, miksi kaikki espanjaa puhuvat kaverini lopettavat niin monet FB-kommenttinsa sanomalla ”Jajajajajaja” – tarkoittaa kuulemma naurua, koska j lausutaan hoona, joten sehän on tietenkin hahahahah. Hyvä tajuta tuokin tässä vaiheessa, jotenkin aikaisemmin ei ole tullut mieleen… aina oppii uutta.
Puola. Maa, jonne lähdin tapaamaan Varsovassa vaihdossa olevaa ystävääni Anua, ja toisaalta ehkä vähän pakenemaan Utrechtia hetkeksi, sillä minulla on taipumusta kaivata välillä taukoja tutuista kuvioista, varsinkin jos ne käyvät yhtään sotkuisiksi.
Maaliskuun ensimmäisen viikonlopun vietimme Krakovassa, joka oli nätti ja helluunen, ja jossa oli kivoja ja persoonallisia kahviloita ja pubeja. Ja ah, puolalainen kaakao, joka on käytännössä pelkkää sulatettua suklaata, niiiin hyvää. Ja suklaakauppoja oli ihan liikaa.
Värei.
Löysin kavereita.
Tuommoisia oli joka paikassa Krakovassa ja Varsovassa. Eipähän lopu kesken.
Sunnuntaina kävimme sitten vähän Krakovan ulkopuolella, Oświęcimissa, jossa Auschwitzin tuhoamisleirit sijaitsevat. Oli jäätävä visiitti, mutta suosittelen kaikille, pakkohan nuo on nähdä ja tajuta, miten kauheita asioita ihmiset voivat tehdä toisilleen. Vaikka siitä tuleekin sellainen olo, että mikä tätä ihmiskuntaa oikein riivaa… Auschwitzin työntekijät olivat kuitenkin ihan tavallisia saksalaisia, jotka tulivat illaksi kotiin ja korkkasivat kylmän kaljan, kaasutettuaan ensin juutalaisia, homoja, mustalaisia yms.kuoliaaksi koko päivän.
Oppaamme mukaan Auschwitzissa kuoli arvioiden mukaan noin 1100000 ihmistä, ja häviävän pieni osa niistä, jotka koskaan astuivat porteista sisään, pääsi ikinä ulos ja selviytyi. Kaksosista jotkut selviytyivät, sillä Josef Mengele teki lääketieteellisiä ihmiskokeitaan vain toisella, ja vertasi sitten tuloksia jäljelle jääneeseen kaksoseen. Työhön kelpaamattomat ihmiset, kuten vanhukset, sairaat, raskaana olevat naiset ja lapset passitettiin yleensä suoraan kaasukammioon, mutta joskus, jos lapsi oli riittävän arjalaisen näköinen, hänelle saatettiin antaa saksalainen nimi, opettaa saksan kieltä ja kulttuuria, ja lähettää adoptoitavaksi johonkin saksalaiseen perheeseen.
Ehkä yksi vaikuttavimmista paikoista keskitysleirillä oli huone, joka oli täynnä vangeilta leikattuja hiuksia… niistähän siis tehtiin kankaita yms., sillä mitään ei heitetty hukkaan. Kaikki vankien omaisuus kerättiin talteen, hiuksia myöten. Wikipedian mukaan Auschwitzista löydettiin vapautuksen jälkeen 7 000 kiloa hiuksia. Myös kasoittain kenkiä, matkalaukkuja, harjoja ja silmälaseja yms. oli säilynyt siitä suunnattomasta tavaramäärästä, joka leirille saapuneilta kerättiin.
Kävimme selleissä, joissa ihmisiä oli mm. näännytetty nälkään tai seisotettu vuorokausia (joiden aikana he kävivät myös tekemässä 12 tunnin raskaita työpäiviä), kuin myös ainoassa säilyneessä kaasukammiossa ja krematoriossa.
Mieleen jäi myös se, miten ’vessassa’ työskentelevät siivoojat pitivät itseään onnekkaina, sillä he ensinnäkin saivat käydä vessassa työpäivän aikana (tai ylipäätään saivat käydä vessassa), ja toisaalta olivat työnsä takia aina yltä päältä paskassa, joten kaikki pysyivät heistä kaukana eikä heitä piesty yhtä usein. Onnekkaiksi itsensä katsoivat myös naurettavan ahtaissa tiloissa yläpedillä nukkujat, sillä ripuloivien ihmisten paska ei tihkunut heidän naamalleen.
Ettäjoo, vähän perspektiiviä tähän elämään.
Suosittelen käymään Auschwitzissa ja oppimaan ihmiskunnan historian virheistä, niin ei tarvitsisi toistaa niitä aina uudelleen ja uudelleen.
Toisaalta minusta on lievästi irvokasta, kun kaikki kauhistelevat, että miten tämä massamurha pääsi tapahtumaan, ja että toivottavasti niin ei enää ikinä tapahdu, kun nytkin maailmassa tapahtuu paljon vastaavanlaista ikävää, jolta ummistetaan ahkerasti silmiä. No, ymmärrän myös sen, että holokausti tapahtui sen verran lähellä, että varmaan herättää tunteita sen vuoksi. Ja toisaalta historiaa on aina helpompi tarkastella holistisena narratiivisena kokonaisuutena, kun nykyisyys on vielä kaaoottista, eikä syy-seuraussuhteita näe selkeästi, kun niitä katsoo liian läheltä.
Ensimmäinen, pienin ja ainoa säilynyt kaasukammio.
Ihmisuuneja.
Matkan pää, eli tie kaasukammioille.
Saniteettitilat.
~
Taitavat Puolanreissuni muut kohdat jäädä Auschwitzin kauheuksien jalkoihin tässä merkinnässä, mutta jatkanpa silti kertomalla, että seuraavan viikon vietimme Varsovassa, joka tuntui kovin suurelta kaupungilta kompaktiin Utrechtiin verrattuna. Viikkomme koostui kahvila-aamiaisista, pubeissa istuskelusta, kasvisruoan metsästämisestä (”Do you have anything vegetarian?” ”Yes yes, this is with chicken.” ”…”), Anun kavereiden tapaamisesta ja yleisestä hengailusta. Kävimmepä lopuksi myös kivalla ja hämyisellä klubilla, jossa oli paljon valoja ja paljon pimeyttä, elektronista musiikkia, mehutiivisteellä lantrattua olutta (paikallinen siiderin korvike, ihan juotavaa jopa olutta inhoavalle) ja satunnainen peilihuone, johon vaihtuvat värivalot loivat psykedeelisen tunnelman.
Vanha kaupunki.
’
Peilihuone.
Oli kivaa käydä muualla, mutta myös ihanaa olla taas kotona Utrechtissa. Ja täällä on täysi kevät (Puolassa oli vähän vilpoista); ensimmäiset puistopiknikit ovat jo suunnitelmissa. Mietin vähän tätä matkailua. Toisaalta tekee mieleni käydä paikoissa, kun se on täältä käsin niin helppoa, mutta toisaalta alkaa hiipiä tajuntaan ajatus, että vaihtoviikot käyvät koko ajan vähiin, ja että Hollannissakin olisi paljon nauttimista vielä. Viihdyn täällä, that’s it.
Ah, Irlanti. Kaunis paikka, joskin Dublin oli hieman urbaanimpi ja modernimpi kuin kuvittelin. Mutta irkkumusiikkipubit ja värikkäät ovet <3 Löysin myös ylisöpön kahvilan, jossa ylisöpöt tarjoilijat tarjoilivat ylisöpöjä kaakaoita, jotka maistuivat ylihyvältä. Couch surfing -hostini oli mukava poika, joka tosin joutui viettämään päivät työssä, ja liittyi seuraani vasta iltapäivästä. Päivät siis kulutin lähinnä vaeltelemalla irkkukatuja, ensin Dublinissa ja sitten söpössä Brayn kylässä, jota hostini suositteli ja jossa pääsin näkemään vähän kallioita ja meren. Ja lisää värikkäitä ovia!
Oikeasti aika hyvä että sain olla hetken myös yksin; tai siis, juuri tätä kaipasinkin: päämäärätöntä vaeltelua näteissä paikoissa kera eksistentiaalisen pohdinnan.
Minulla on taas joku vahvuusasteeltaan vaihteleva eksistentiaalinen (vai eksistentialistinen? Mikä niiden ero on?) kriisi menossa, nääs. Niihin on aika helppo syöksyä näin erimaassa hengaillessa, kun kaikkea jännää tapahtuu ja joutuu miettimään paljon kaikenlaista.
Silti, luulisin, että jos haluaa kokea todellisen irkkuromantiikan, Dublin ei ole se kaunein ja paras paikka. Ensi kerralla vuorossa Galway, jonka kallioisia Atlantin valtamerelle avautuvia rantoja kaikki suosittelevat.
Temple Bar
Ovia
Café Irie
Bray
The Irish Sea
Shaatanaako tuijotat?
Matka Eindhovenista takaisin Utrechtiin oli vaikea, koska maahan oli jännästi satanut parin sentin kerros lunta, tuota kaameaa ainetta, joka pysäyttää kaiken elämän (Keski- ja Etelä-)Euroopassa. Junat eivät kulje, minnekään ei pääse. Voi huoh. Eindhovenista ei mennyt yhtäkään junaa Utrechtiin, iso kyltti vain että tsorgen, mutta liikenne Utrechtiin ja suunnilleen kaikkiin muihinkin suuntiin on jotakuinkin peruttu. Että kiva nyt sit. Neuvottiin menemään Den Boschiin, josta kuulemma voisi saada bussin Utrechtiin. Lopulta sieltä jopa meni joku taajisjuna Utrechtiin. Asemalle tullessa missasin niukasti bussin kotio, ja seuraavaa odotellessa tapasin ihastuttavan italialaisen kasvitiedettä opiskelevan hippitytön, jonka kanssa puhuttiin kasvissyönnistä ja lihansyönnin historiasta, couch surfingista, Jonathan Safran Foesta ja Everything is illuminated -leffasta. Mahdollisesti vielä tapaan tytön uudelleen…
Ai halusit päästä jonnekin? Onnea siihen.
Uudet kämppiksetkin vaikuttavat mukavilta; kaksi kanadalaista tyttöä Vancouverista, toinen englannin ja toinen maantieteen opiskelija.
~
Eilen käytiin queer-partyissa ACUssa Jakobin, Andren ja Andren poikaystävän Jayjayn kanssa. ACU on aika kiva paikka, mukavan intiimi indie-klubi, ei yhtään sellainen massiivinen halli niin kuin suurin osa paikallisista klubeista. Tunnelma bileissä oli myös jotenkin jännän sympaattinen, ja ihmiset kivoja, ja tapahtuman huomioon ottaen luonnollisesti ulkoasultaan varsin värikästä porukkaa. Kaikin puolin onnistunut ilta, loppuun asti.
Lisäksi varasin liput Francisinkeikalle Amsterdamiin maaliskuulle \o/ Ihana pändi. Pitemmän päälle muuten hieman ärsyttävää, kun kaikki asiat kuten lippujen, matkakortin ja pizzan tilaamiset yms. pitää tehdä hollanniksi. Onneksi otin sen kielikurssin tänne tullessa, niin ei ole ihan ö aapisen laidassa noiden lomakkeiden kanssa.
~
P.S. Pläää vaalitulos plääääääää. Kokoomuslainen pääministeri ja presidentti -.- Mutta ainakin presidentinvaalit herättivät paljon keskustelua, se on hienoa.
Puoli vuotta vaihdossa on kulunut, ja yhdeksi lukukaudeksi vaihtoon tulleet lähtevät tai ovat jo lähteneet… aika outoa, ja hurjan nopeasti kulunut tämä aika. Toisaalta onhan tähän ehtinyt mahtuakin vaikka minkälaisia tapahtumia ja jänniä juttuja, luonnollisesti enemmän kuin mitä olen jaksanut/viitsinyt/muistanut/ehtinyt/halunnut/kehdannut tänne blogiini kirjoitella. Silti, surullista! Vietetty kaiken maailman läksiäishässäkkää ja sen sellaista. Lisäksi olen vasta viimeisinä viikkoina tajunnut joidenkin ihmisten kivuuden, ja alkanut hengata niiden kanssa. Ja nyt sitten heillä lähtö edessä, että FML siinä suhteessa. Toisaalta olen silti siinä onnellisessa asemassa, että sentään suurin osa ystävistäni täällä jää koko lukuvuodeksi, mutta siiiiiiiltiiiih… no, toisaalta, ainakin saan hyviä syitä matkustella moikkaamaan tuttuja.
Eräänä yönä tulin muutenkin siihen tulokseen, etten ole vielä matkustellut tarpeeksi, vaikka asun melkeinpä Euroopan sydämessä. Siispä varasin samantien itselleni matkan Dubliniin ensi viikoksi, yay! Couch surfingin kautta löytyi sohva jolla nukkua, ja vaikuttipa sohvan omistajakin mukavalta tyypiltä.
Ensi viikolla saamme myös kaksi uutta kämppistä lähteneiden tilalle… tosin ilmeisesti kaikki jäljellä olevat kämppikset ovat päättäneet lähteä kiertämään jotakin Euroopan kolkkaa ensi viikolla, joten raukat uudet ihmiset tulevat ihan tyhjään taloon. Toivottavasti jotakin mukavaa possea kuitenkin, ja ei millään pahalla, mutta voisivat ehkä opiskella vaihteeksi jotakin muuta kuin lakia tai taloutta, niin en olisi ainoa tämän kämpän asukki, joka ei kyseisiä aineita opiskele… saa nyt nähdä.
Annika: ”I want to travel more this semester. And maybe hitchhike somewhere, since it was fun hitchhiking to Berlin. But I need someone with me, don’t want to do it alone.”Jakob: ”Yea, such a shame you don’t have friends here.”Annika: ”I know!”Jakob, kohottaen vesilasiaan: ”Yep. I only come to your place ’cause I get free water here.”
~
Ehkä pakko kopioida tähän vielä eräs kampusbaarin (kyllä, meillä on kampuksella baari) eilisen Farewell-partyn jälkimaininkeja mainiosti kuvaava FB-status:
Christine I feel like Amy Winehouse13 tuntia sitten ·Tykkää 5 henkilöä tykkää tästä.Rob drunk, high or extremelly high?13 tuntia sitten · Tykkää · 1Christine dead13 tuntia sitten · Tykkää· 7
Olen miettinyt tässä viime aikoina ihmisten Facebook-statuksia, linkkejä ja kaiken maailman blogikirjoituksia seuratessa sitä, miten ’poliittinen suuntautuminen’ on ehkä kuitenkin jonkinlainen tabu ihmisten keskuudessa… tai jos ei nyt suoranainen tabu, niin ainakin tehokas keino leimautua. Jos ilmoittaa avoimesti kannattavansa jotakin, niin heti on suuri joukko ihmisiä kategorisoimassa ties mihin ihmisryhmiin ja samastamassa kaiken maailman viiteryhmiin, joihin ei itse välttämättä koe kuuluvansa. Onko nyt sitten ihme, jos moni ei halua avoimesti huutaa mielipiteitään julki, kun niiden mukaan määritellään sitten kaiken maailman ituhipiksi, juntiksi, porvariksi tms., ja esitetään näille ihmisille jonkinlaiset näkemyskimput, joihin kaikkiin sitten täytyisi yhtyä, jos on joku tietty mielipide. Samoin tiettyjä määriteltyjä Suuria Saatanoita kuuluu tietysti kategorisesti vastustaa, ja vastaväitteet tulee tyrmätä laittamalla kädet korville ja huutamalla ”Älälälälälälälälä en kuule!”. Yritäpä tunnustautua esim. ydinvoimaa puolustavaksi vasemmistolaiseksi tai yritysten vallan kaventamista ajavaksi oikeistolaiseksi, niin muut suhtautuvat kuin olkapäille olisi kasvanut toinen pää.
Mutta hei, eihän me olla mitään näkemyskimppuja, vaan ihmisiä, joilla on eri mielipiteitä eri asioista, ja erilaisia poliittisia mielipiteitä eri asioista, eikä se, että on jostain jotakin mieltä, tarkoita sitä että tarvitsisi olla jostain muusta asiasta jotakin toista mieltä vain sen takia, että oli siitä ensimmäisestä asiasta jotakin tiettyä mieltä. Itse koen itseni suhteellisen vasemmistolaiseksi poliittiselta ajatusmaailmaltani, mutta en aina silti samastu siihen viiteryhmään, joka esittää itsensä ”vasemmistolaisena”. Varsinkin, kun kyseinen ryhmä helposti sulkee piiristään, jos onkin eri mieltä (joskus pelkkä kyseenalaistaminen riittää) jostakin tämän viiteryhmän poliittisen identiteetin ’fundamentaaliksi’ koetusta asiasta.
Että yritä tässä nyt sitten samastua johonkin, kun muotit tehdään niin ahtaiksi, ettei niihin ihminen mahdu.
Vähän samanlaista ajattelua on huomattavissa Pekka Haaviston ympärillä. Oma kenttä välistä haukkuu häntä ”nuoleskelusta” ja omien kannattajien ”hylkäämisestä”, kun toinen ei otakaan sitä oletettua jyrkkää minä-ja-minun-agendani -positiota, ja julista suureen ääneen miten kaikki muut ovat väärässä ja hän oikeassa kaikesta ja että mitä tässä erilaisten näkemysten omaavien kanssa keskustelemaan, kun minä tiedän jo mitä Suomi kaipaa. Katselin huvikseni noita vaaliväittelyitä ennen vaaleja, ja joidenkin ehdokkaiden puheenvuoroista tuli kyllä ihan hiekkalaatikkoajat mieleen… minusta olisi ainakin hienoa, jos meillä olisi presidenttinä rauhanomainen ja diplomaattinen, ulkopoliittisesti kokenut, ihmisoikeuksia tärkeänä pitävä henkilö, joka arvostaa keskustelun ja asiallisten argumenttien voimaa, mitä erilaisten näkemysten yhteen sovittelemiseen tulee.
Ja ainakin minulle politiikka ja äänestäminen on joka tapauksessa vähiten huonon vaihtoehdon valitsemista. Kukapa poliitikko nyt juuri minulle täydellinen olisi, ei kukaan.
Että hyvä Haavisto! Kovasti tykkäisin, jos presidenttinä näkisin.
Pakko sanoa kyseisestä herrasta vielä sen verran, että on kyllä jännä millaisen boostin sosiaalinen media on hänelle antanut. Silloin kun Haavisto asettautui ehdolle (mikä tapahtui aika ajoissa jo, en nyt muista tarkalleen milloin), niin aika monelle hän oli ”joku nevahööd”. Sitten alkoi pompsahdella kaiken maailman Pekka Haavisto factseja ja kannattajien itse tekemiä sivustoja ja paljon Pekkaa ylistäviä blogikirjoituksia, jotka levisivät sosiaalisessa mediassa… ja nyt Haavisto on jo suoranainen ilmiö. Että näin tämä nykymaailma.
P.S. Ensimmäiset presidentivaalit, joissa minulla on äänioikeus; onpa mukavan nuori olo. Muistan kun Ahtisaarta aikanaan valittiin, ja laskeskelin, että koska saan äänestää pressanvaaleissa. Totesin, että vaalit ovat sinä vuonna kun täytän 18… tammikuussa, kuukausia ennen syntymäpäivääni. Ja sitten olin että le fu-
Väsyväsyväsy, eikä silti hotsittaisi vielä mennä nukkumaan. Enää kolme artikkelia ja luentokalvot ennen ensi tiistain koetta, sitten koealue on käyty läpi ja voin keskittyä kertaukseen.
Eli joo, toisen jakson kokeet ovat lähestymässä, sillä täällähän lukuvuosi ei voi loppua loogisesti jouluun, vaan jatkuu tammikuun loppuun. Mitäpä nyt joku kämänen joulu tai uusi vuosi mitään keskeyttäisi, ei, kyllä me hollantilaiset laitetaan lukuvuosi loppumaan vasta seuraavana vuonna… nojoo. Katselin jo seuraavan jakson yhden kurssin manuaalia, joka oli ilmestynyt Blackboardiin, ja mietin että uaaa. Imho on älytöntä vaatia yhdeltä kurssilta sekä koe, research paper, että vielä joku esitelmä vai peräti pari.
No, olipa taas väsynyttä jutustelua tylsästä aiheesta, ketä nyt opiskelu kiinnostaa, kun on oikein Elämäkin, jota miettiä. Paitsi ehkä viime aikoina ei ole tapahtunut mitään sen kummempaa: satunnaista bibistämistä, opiskelua ja paljon idlausta, ulkona on kevät tammikuussa ja turhaan otin lämmintä vaatetta mukaan kun ei edes pipoa tarvitse ja —
— seuraavaksi jotain muuta kuin paikallista säätiedotusta. Tiedoksenne, että jos uuden vuoden lupauksiinne kuuluu esimerkiksi painonpudotus, niin varokaahan erityisesti pieniä kiusauksia verrattuna suuriin, sillä pieniin on helpompi ratketa. Tässä juuri lueskentelin tutkimusta aiheesta, miten pieni kiusaus ei aktivoi itsekontrollia yhtä vahvasti kuin suuri kiusaus, joka aiheuttaa suuremman ”hälytyksen”, ja siten paremmin edistää itsekontrollia. Kyseisessä kokeessa oli mm. tarjolla joko tosi houkutteleva tai vähän vähemmän houkutteleva suklaakakku, mutta näiden tarkempaa ulkoasua ei kerrottu (molemmat kuitenkin 1600 kilokalorin jötkäleitä, että kunnon läskikakkuja ainakin). Jäin jostain syystä miettimään, että miltä se vähemmän houkutteleva kakku (josta koehenkilöt ottivat suuremman palan kuin houkuttelevammasta) oikein näytti… joku littana ja ruma ja epätasainen pakasteesta poimittu teollisen näköinen köntti kenties?
Joo. Väsyttää, pitäisi mennä nukkumaan, ja minä mietin suklaakakkujen ulkonäköä. Kävimme muuten Haagin suurlähetystössä äänestämässä muutaman suomalaisen kanssa tässä eräänä päivänä, tuli sekin kansalaisvelvollisuus suoritettua ja valitusoikeus lunastettua. Seuraavat kuusi vuotta voin siis hyvällä omatunnolla valittaa siitä miten meillä on presidenttinä ah niin ihana ja poroporvallinen Niinistö, ellei tässä nyt tapahdu joku Suomen kansan Suuri Herääminen ennen ensi sunnuntaita (bongatkaa virkkeen kaikki sarkastiset vivahteet).
Vivahteista puheen ollen, siirsinpä hiusteni väriä hieman turkoosimpaan suuntaan, kun sopi kuulemma niin ihqusti silmien väriin ja silleen. Ignoratkaa kuvien erittäin valkoisesta lampusta johtuva kuolemankalpeus (tämä erityisesti Sammylle, jos se sattuu lukemaan); oikeasti omistan pigmenttiä enkä ole läpinäkyvä.
Huomenna takaisin Utrechtiin tämän pienoisen Suomi-joululoman päätteeksi. Kohtalainen katharsis tämä Suomen reissu joiltain osin… muistin, että mukavaa se on täälläkin päässä, jänniä asioita voi tapahtua näissäkin öissä, ja että tietyt ihmisrodun yksilöt ovat ehdottomasti ja edelleen sosiaalisen kanssakäymisen arvoisia.
Yule
Tomtebloss
Vuoden 2011 viimeinen minuutti
Lakeuden risti
Kiitos kaikille ihanille, joiden kanssa tuli vietettyä aikaa, ja paljon pienempi kuin kolmosia <3<3<3
Irvikissa ihmemaassa 
